Naistenpäivä & albumin kuulumisia

Täytyy sanoa, että loppusuora onkin osoittautunut haastavimmaksi osuudeksi tässä prosessissa ja uskoa peräänkuulutetaan. Olen niiiin paljon joutunut painimaan kärsivällisyyteni kanssa viime aikoina ja tuntenut hiipivää ahdistusta, sillä en malttaisi enää odottaa, että pääsen julkaisemaan musiikkiani.

Levynteko aloitettiin toukokuussa 2018, ja nyt maaliskuussa 2019 olen työskennellyt vielä visuaalisten asioiden kanssa (promokuvat, kansikuvat, musiikkivideot jne.), joissa riittää aika mukavasti työsarkaa. Lisäksi olen etsinyt itselleni sopivaa tiedottajaa sinkuilleni ja suunnitellut markkinointi puolta tarkemmin, koittanut imeä tietoa joka paikasta. Aion julkaista kolme sinkkua musiikkivideoineen itse ja etsiä itse levylle julkaisijaa, eli siinä vielä tuleva työvaihe.

Alkuperäinen työsuunnitelmani oli tiiviimpi, ja siitä johtuukin turhautumiseni – ensikertalaisena en osannut aivan realistisesti arvioida, miten paljon työaikaa levynteko kokonaisuudessaan vie, kun ihan kaikki asiat otetaan huomioon ja hoidetaan huolella. Työsuunnitelmaa tehdessäni alkuvuodesta 2018, myös työkalenterini näytti tyhjemmältä. Olisi tuolloin pitänyt ennakoida, että töitä saattaa yllättäen ilmaantua enemmän loppuvuodelle, mikä itsessään on positiivista mutta samalla hidastaa levyntekoa. Ja niinhän siinä kävi. Levyntekoon liittyy  tietysti lisäksi muita ihmisiä (muusikoita, tiedottaja, julkaisija ym.) ja heidän aikataulunsa vaikuttavat myös osaltaan, eli minun itse olisi pitänyt tämäkin ennakoida paremmin. Lisäksi sopivat julkaisuajankohdat ja niiden lainalaisuudet lisäävät haastetta – milloin vain ei kannata julkaista mitä vain.

Koitan kuitenki pysyä rauhallisena, ja luottaa, että hiljaa hyvä tulee. Teen parhaani, enkä voi enempää tehdä. Puhuin juuri erään alan ammattilaisen kanssa aiheesta, ja hän sanoi, että usein esim. levy-yhtiöissä työsuunnitelma artistin levylle on jaoteltu kahdelle vuodelle, joten tämä alle vuoden rutistus oli minulta aika epärealistinen. Ottaen tietysti vielä huomioon, että levy-yhtiössä artisti työskentelee tiimin kanssa, jossa näitä työalueita jaetaan – itse painan projektiani käytännössä aika yksin.

Tiedän, että seuraavan albumin kanssa olen jo paljon viisaampi, ja tietysti prosessi saattaa ollakin nopeampi tuolloin, kun on tarkempi tieto siitä, mitä asioita täytyy paremmin ennakoida. Eli, fokus taas oppimisen iloon, eikä itsensä ruoskimiseen – sillä asenteella aion tämän ensimmäisen levyni viedä maaliin! Voimaa ja uskoa saan myös tietysti naistenpäivästä tänään; kuorin itsestäni esiin taas sen määrätietoisen ja rohkean Naisen ja iloitsen erityisen paljon mahdollisuudesta toteuttaa näitä unelmiani! Hyvää naistenpäivää kaikille upeille ja rohkeille unelmiaan toteuttaville naisille!

<3 Stella

Slippery ground

Seems like everywhere I go now

I walk on slippery ice

Barely standing

searching for small spots
of dry ground

as I make my way
with my bag of groceries

the sun is there
but not fast enough
or willing?
to help me more

I decide to try the shortcuts

but shortcuts are so full of snow

it makes it heavy

 if not impossible to walk

So I return to the ice

Any moment now

I can feel it coming

A split second

and my feet fail me

but somehow

they correct their mistake

and I avoid the collapse

not just yet

not just yet.

Kurkunpääntulehdus - laulajan painajainen

Sieltä se taas iski, kurkunpääntulehdus. Ääni melkein kokonaan poissa ja tuo tuttu turvotus ja kipu tuntuu kurkunpäässä.

Viimeksi sairastin kyseistä vaivaa aika samoihin aikoihin vuosi sitten. Silloin tein selkeän virheen ja esiinnyin useamman keikan puolikuntoisena. Kierre kesti varmaan noin kuukauden yhteensä ja johti vielä lähelle granulomien muodostumista. Onneksi kävin kurkkulääkärillä, joka sitten määräsi ehdotonta puhekieltoa ja haavat kurkussa onneksi parantuivat, eikä granulomia kerennyt muodostua. Nykyään pyrin siis ottamaan kurkunpääntulehduksen hieman vakavammin. Haluan pystyä laulamaan mahdollisimman pitkään.

Olen vain aika surkea sairastaja ja tuntuu todella vaikealta perua töitä. Laulajana, tai ylipäätään äänityöläisenä, tämä muuten niin pieni vaiva vaan on yleensä se kaikista lamaannuttavin flunssaoireista - ei voi paljoa tehdä ilman ääntään. Ja jos ääni vähänkin palautuu ja sitä heti ryntää käyttämään, tulee usein takapakkia ja parantuminen kestää helposti kauan.

Täällä siis kökötän levottomana ja koen vähän turhautumista. Koitan tehdä töitä, missä ääntäni ei tarvita, jotta olisi hieman parempi olla. Tosin flunssa myös pakottaa lepäämään ja pyrin muutenkin elämässäni kuuntelemaan kehoani jatkuvasti paremmin.

Kummallinen kyllä tämä pelko ja hiostus. Aina pitäisi mennä ja tehdä täysillä, vaikka keho sanoo, että nyt on aika levätä. Myös se, että ei pysty ilmaisemaan itseään puhumalla on aluksi aika turhauttavaa.

Luonteeseeni kuuluu kuitenkin vähän sellainen "make the most of it" -asenne ja pyrin katsomaan kaikkia asioita usein siltä kantilta, että mitä ne voivat minulle opettaa. Tai mietin mitä muuta sitä oikeastaan voi tehdä, kuin antautua asialle, joka on ja jolle ei ole juuri nyt mitään tehtävissä? Vastustaminen yleensä vain tuo enemmän pahaa mieltä, tosin välillä siitä on tietysti vaikea päästää irti. Pyrin siihen kuitenkin.

Armollisuutta. Anteeksiantoa. Antautumista. Kiitollisuutta. Hiljaisuutta. Rauhoittumista. Muiden kuuntelemista, sen sijaan, että itse työntää jatkuvasti ajatuksiaan ja puhetta ulos. Niin, ja tietysti myös itsensä kuuntelemista. Onko jotain, mikä painaa tai mitä on ehkä jäänyt ilmaisematta/tunnistamatta?

Usein sanotaan, että kurkunpääntulehdukseen ei paljon auta muu kuin lepo. Höyryhengitys Carmolis yrttitippojen kera on yksi mitä käytän. Vältän myös parhaani mukaan kurkun selvittelyä ja yskimistä, jotka ärsyttävät kurkkua.

Onko teillä muilla äänityöläisillä jotain kikkakolmosia helpottamaan oireita? Kuulisin niistä mielelläni.

<3 Stella

Myöhäisillan runoja

She licks my salty tears of despair

cleanses my face thoroughly

heals me with her endless love

her firelike eyes looking at me

like she knows it all

but just doesn't tell me

A look that says something like

"one day you'll see"

and very soon

 as she's done with my tears

she curls into this tiny ball and starts snoaring

like everything is just perfect as it is in this world

and I wonder –

how on earth does she do that?

–

I can't help but be tired

of the warm waters at the surface

sometimes I feel like I'm wrong

like I'm crazy to want to dive 

into something so cold

maybe even dangerous

but I've rubbed my eyes enough times

to swear I've seen mermaids disappear into the depths

and I'm more curious than afraid

to find out where they go

In Finland we have this thing called mökki

Viikonloppuna suuntasimme Gigillä Rantasalmelle viettämään ystävien kanssa aikaa Juhon vanhempien mökillä. Oli harvinaista herkkua saada lapsuudenystäväni koolle ja viettää rentouttava viikonloppu takkatulen äärellä kauniin lumimaiseman ympäröimänä. Oli aikaa hyville keskusteluille, saunomiselle, ulkoilulle ja vain olemiselle. Alla Juhon ottamia kuvia viikonlopulta.

Koin taas kiitollisuutta siitä, että olemme säilyneet niin läheisinä ystävinä. Lapsuudenystävät ovat kullan arvoisia. Jokaisen elämä pyörii tällä hetkellä eri puolella Suomea, emmekä näe niin usein kuin toivoisimme, joten olen iloinen näistä hetkistä, kun ehdimme viettää aikaa yhdessä. 

Nyt ajelemme parhaillaan kotia kohti ja perillä odottaa heti autokoulun teoriatunti. Huomenna aamupäivällä ensimmäinen ajotunti...

Eli eikun tarmolla kohti uutta viikkoa; luvassa autokoulun lisäksi opetustöitä, studiolla käynti (levyn kappaleiden miksauksen loppusuora menossa), visuaalisten osuuksien työstäminen, kummitytön 2-vuotissyntymäpäivät sekä yksityiskeikka viikonloppuna. En malta odottaa, että pääsen pian julkaisemaan levyn ensimmäisen singlen teidän kuultavaksi!

Mukavaa ja inspiraation täyteistä viikkoa kaikille!

Levyn kuulumisia

Tammikuun alku meni lomaillessa ja antoi tilaa latautumiselle ja tärkeille pohdinnoille, mitä kyllä tarvitsin tiiviin syksyn ja loppuvuoden jälkeen.

Nyt olen kuitenkin täynnä uutta virtaa ja haluan tuoda teidät takaisin taiteeni pariin, joka on tällä hetkellä blogini pääaihe. Tarkoitus on kertoa tulevasta levystäni ja sen luomisvaiheista sekä arjestani  indieartistina/muusikkona.

Aloitin vloggaamaan levynteostani viime keväänä. Jatkan siitä mihin jäin loppuvuodesta ainakin toistaiseksi blogin muodossa, mahdollisesti tulossa myös lisää vlogeja aiheesta.

Pikakelauksena kerrottakoon, että debyyttialbumini äänitysprosessi alkoi siis toukokuussa 2018. Olin aiemmin muutaman singlejulkaisun jälkeen säveltänyt levyllisen uusia kappaleita ja lähettänyt apurahahakemuksia, jotka auttaisivat rahoittamaan ensilevyni teon ja musiikkini markkinoinnin. Lopulta Kymenlaakson rahasto (SKR) myönsi minulle apurahan kuluihin ja mahdollisti projektini. Itse projektiin menevän työajan ja myös osan kuluista olen rahoittanut itse, mutta saatu kuluapuraha oli välttämätön laajan projektini toteutumiselle, ja olen siitä siksi edelleen hyvin kiitollinen.

Mitä siis levynteolle kuuluu? Missä vaiheessa ollaan ja milloin musiikkiani julkaistaan?

Suureksi ilokseni voin kertoa, että itse levy on pian valmis: jäljellä on enää kahden kappaleen täydentävät kitararaidat, tuotantojen loppuviilaus, miksaus ja masterointi.

Nämä jäljellä olevat asiat ovat suurimmaksi osaksi työllistämieni ammattilaisten käsissä, ja oma osuuteni onkin ollut nyt keskittyä musiikkini visuaaliseen puoleen, joka on myös tärkeä osa musiikin julkaisua. Sinkkujen ja levyn kansien suunnittelu ja toteutus, promokuvat sekä musiikki- ja lyriikkavideoiden suunnittelu ja toteutus ovat olleet viimeaikojen työvaiheitani. Kansikuvien kohdalla olen pyöritellyt paljon valokuvia, fontteja, värejä ja luonnostellut ideoita taidevälineillä (kuva).

Kokonaisuudessaan prosessi on tähän asti ollut pääasiassa ihana ja palkitseva, mutta myös (hyvällä tavalla) haastava. Levy koostuu kymmenestä itse säveltämästäni ja sanoitetusta kappaleesta, joissa olen haastanut itseäni henkisesti ja musiikillisesti. Debyyttialbumin voi tehdä vain kerran, ja panostus on siksi ollut suuri ja aikaa vievä, vähän paineetkin välillä sen mukaiset. Olen kuitenkin tietoinen, että täydellisyyttä ei tule koskaan olemaan, ja nyt alkaa olla käsillä se hetki, kun päätän laittaa pisteen viimeisen lauseen perään. Olo alkaa olla helpottunut ja jälleen samalla tavalla kuin alkuvaiheessa innostunut. Olen tietysti halunnut antaa parastani, mihin pystyn tässä kohtaa elämääni, tuoda musiikkia ja sanomaa, jolla on mielestäni merkitystä. Itsetutkiskelu ja suurien kysymysten äärellä oleilu ovat kyllä olleet paljon läsnä tässä projektissa.

Mutta sitähän taide parhaimmillaan ja aidoimmillaan on; että kaivaa esiin sitä omaa sielua ja pyrkii siirtämään sen ulkoiseen muotoon.

Kuva musiikkivideon kuvauksista syksyllä. Tällä hetkellä editoinnin loppuviilauksia.

Yksi kiperä vaihe minulla on kuitenkin vielä edessä – itse levyn julkaisu ja markkinointi.

Joudun pian levyn valmistuttua suurimmalle epämukavuusalueelleni, jossa tarvitaan horjumatonta itsevarmuutta ja sinnikkyyttä. Joudun pohtimaan millä kaikilla tavoin voin tuoda musiikkiani esille ja tavoittaa kuuntelijoita, mikä vaatii myös, että uskallan seistä taiteeni takana niin, että uskallan markkinoida sitä aktiivisesti ja rohkeasti uudelleen ja uudelleen. Tämä on tällä hetkellä edelleen vähän epämukava ajatus, sillä markkinointi tuntuu minusta helposti tyrkyttämiseltä, vaikka sitä ei pitäis ajatella niin. Mitä tahansa muutakin tuotetta tulee markkinoida aktiivisesti, jotta se tavoittaisi ihmisiä. Ensisijainen yritys on koittaa löytää levylleni julkaisija ja jakelija, mutta paljon työtä on silti tehtävä itsekin markkinoinnin parissa.

Olen paininut paljon asian kanssa, ja aion paneutua tulevissa postauksissa tähän enemmän. Uskon myös, että se on aihe, jonka kanssa moni taiteilija painii. Huomaan, että itsellänikin on nyt suuri houkutus sortua siihen helpoimpaan, nopeimpaan  reittiin, mikä on julkaista kaikki itse ja vain toivoa, että muutamalla sponsoroidulla Instagram/Facebook mainoksella ja keikoilla ihmiset kyllä löytävät musiikkini pariin itse. Tai sellaiseen ajatteluun, että ei se nyt niin haittaa sitten jos moni ei levyäni kuuntele, se varmaan vain tarkoittaa sitä, ettei se ollut tarpeeksi hyvä mutta tulipahan tehtyä ja oli ihan mukavaa.

Vaan sisällä kuiskaa totuuden ääni, joka sanoo, että oikeasti se kyllä tarkoittaa vain yhtä asiaa: en halua seistä kunnolla taiteeni takana, jotta veisin projektini loppuun asti, sillä se on tietyllä tavalla niin pelottavaa ja kiusallista markkinoida taidettaan aktiivisesti ja monipuolisesti, eli ikään kuin itseään. Tähän olen tosin onneksi pikkuhiljaa alkanut oppimaan asennoitumaan hieman eri tavalla, josta kerron myöhemmin lisää. Taiteen tekeminen itsessään on toki ensisijaisesti itselle eniten palkitsevaa, mutta pitäisi myös oppia arvostamaan omaa työtään.

Tästä ja paljon muusta lisää siis tulossa, toivottavasti pysyt kanavalla ja uskallat ehkä myös osallistua keskustelemaan aiheesta kommenttikentässä! Olisi mahtavaa.

Loppuun jätän hautumaan muutaman ajatusta herättävän lauseen Kevin Chungilta liittyen taiteen markkinointiin:

• Change your attitude about marketing
• Stop relying on the gatekeepers to do the work for you
• Create relationships with your customers and prospects
• Build a community where dialog and action can take place
• Be willing to sell your work for what it’s worth. How many hours did your art take to create?

• Find people who love you and your art
• Instead of fearing rejection, embrace those who support you

• Let go of your fear of the unknown
• Be willing to ask for help when you need it

<3 Stella

Askeleita

Rakastan tätä aikaa vuodesta. Uusi vuosi on juuri alkanut ja tuntuu, että elämä on taas täynnä uusia mahdollisuuksia. Saa ikään kuin aloittaa alusta, työelämä kulttuuripuolella hidastuu usein hetkeksi tässä kohtaa ja voi pohtia rauhassa mitä tahtoo juuri nyt elämältään.

Kirjoitin itselleni listan unelmista ja tavoitteista, joita toivon toteuttavani tänä vuonna. Kaikkea pienestä isompaan haaveeseen. Pienet ovat luokkaa "käytän kauppakassina kangaskassiani" ja "sisällytän arkipäiviini lyhyitä taukoja,  kun en tee mitään" yms. Isommat unelmat ovat listallani mm. kesä tien päällä, retkeily Norjassa, ajokortti sekä levyn julkaisu.

Kuitenkin huomaan, että saan olla varovainen siinä, miten käsittelen näitä tavotteita ja unelmia. Vääränlaisella lähestymisellä voin helposti kääntää innolla päiväkirjaan kirjoitetut haaveet painostavaksi ja suorituskeskeiseksi ajan kuluessa. 

Havahduttuani tähän, aloitin tavan, johon kuuluu vilkaista aamulla listaani aamukahvin äärellä ja kirjoittaa mitä pieniä askeleita aion ottaa niiden eteen juuri tänään. Joskus päivät ovat kiireisiä ja täynnä muita velvollisuuksia, mutta lohtu siitä, että olen tehnyt edes yhden pienen asian pitää minut kiinni unelmissani ja merkityksellisessä elämässä. Huomaan helposti haukkaavani usein liian ison palan kerralla, jolloin tulee esimerkiksi myös odotettua sitä "täydellistä hetkeä", kun saan tehdä projektiani tunti kaupalla eteenpäin, mikä on kuitenkin harvinaisempaa herkkua. Odottamisesta saattaa myös syntyä stressi, joka karkoittaa ilon tekemisestä. (Itseasiassa käytän välillä samaa periaatetta muussakin esim. musiikin harjoittelemisen suhteen - jos joskus tuntuu kynnykseltä aloittaa ajattelemalla, että nyt minun pitää harjoitella 1-2 tuntia, jaottelen harjoittelut ensin lyhyiksi 5-15min osuuksiksi. Pikkuhiljaa flow yleensä löytyy tämän jälkeen ja pääsen sisään harjoittelun makuun). Joskus saattaa myös tuntua siltä, kuin en olisi työstänyt unelmiani ja tavoitteitani eteenpäin, koska en ole ollut tarpeeksi tietoinen huomaamaan, että olen kuitenkin saattanut tehdä tänään jotain pientä sen eteen, tavalla tai toisella.

Huomasin myös. että voin tarkemmin katsoa, mitkä ovat oikeasti velvollisuuksia juuri tänään. Ovatko kaikki "to do-listalla" niin tärkeitä, ettei jotain niistä voisi vaihtaa siihen yhteen askeleeseen kohti unelmaa ja hoitaa vaikka seuraavana päivänä. Tarvitsenko todella sitä some-/tv-hetkeä, pitääkö ne pyykit pestä juuri tänään jne. Mikä on oikeasti tärkeintä. Osaan kummallisesti välillä heittäytyä vähän marttyyriksi ja ajatella, että "en minä mitenkään voi ja kerkeä", vaikka totuus on usein toinen. Ehkä se on myös vähän tämän ajan trendi.

Mukavia pieniä askeleita kohti unelmiani ovat olleet viimeaikoina matkailuauton sähköjen  asennuttaminen niin, että saimme mm. kahvinkeittimen ja mikron autoon.

Pidimme tänään sen kunniaksi tunnin kahvi- ja ruokatauon töiden välissä lähellä sijaitsevan Lomakylä Santalahden luonnossa. Sielu lepäsi, kun sai hetken oleskella näissä maisemissa - kävellä raittiissa ilmassa kauniin luonnon keskellä koiran kanssa, lämmittää lounas mikrossa ja juoda kahvit päälle. Tuli hellittyä kehoa ja mieltä ulkoilemalla ja harjoittamalla läsnäoloa laittamalla puhelimen pois ja olemalla täysin tietoinen hetkestä (pienet askeleet kohti tavoitettani "henkinen hyvinvointi"). Siitä oli hyvä taas jatkaa päivän askareita.

Yksi asia listallani on kokeilla uusia asioita, ja tänään yksi askel kohti sitä oli käydä päivän päätteeksi elokuvateatterissa katsomassa oopperaa. Viime viikolla kävin ensimmäistä kertaa uimassa avannossa. Toinen askel tänään oli kirjoittaa tämä blogiteksti. Käytin muuten myös sitä kangaskassia kaupassa...

"Maltti on valttia". Säännölliset, pienet ja ennen kaikkea tietoisesti tehdyt askeleet ratkaisevat ja tekevät arkielämästä merkityksellistä. 

PS. Kokemuksia matkailusta matkailuautolla kotimaassa ja Norjassa otetaan mielellään vastaan!

Voimaa arkeen luonnosta

Muistan sen ihanan tunteen lapsuudestani, kun olin metsässä ja heittäydyin pehmeään lumihankeen selälleni makaamaan. Oli vangitsevaa katsella taivasta ja puita tästä perspektiivistä, katsella niiden oksien huojuntaa tuulessa, kuunnella lempeää suhinaa keskellä muuten niin hiljaista metsää. Miten pystyi lapsena olemaankin tuossa hetkessä niin hyvin läsnä ja olla suorastaan haltioitunut. Nykyään se on yhä vaikeampaa, ellei sitä tietoisesti harjoittele.

Tänään tein hetken mielijohteesta saman, kulkiessani metsässä. Onneksi teinkin, nimittäin voi sitä rauhan tunnetta. En edes muistanut ennen tätä, miten ihanalta se tuntui. Olin siinä hangessa vain hetken, mutta se jo riitti tuomaan rauhan ja jopa onnen tunnetta. Tämä yhdistettynä metsässä kävelyyn aurinkoisella säällä toi kyllä taas uutta voimaa. 

Kävellessäni, katseeni osui isoon kuuseen, johon aurinko paistoi,  luoden siihen vesipisaroiden kanssa niin kauniita timantteja. Henkeä salpaavan kaunista, eikä kukaan ole tätä sen kummemmin näkemässä, kuin minä sattumoisin tällä hetkellä, ajattelin. Silti kuusi seisoi siinä kaikessa yksinäisyydessään ja kauneudessaan. Miksi se ei seisoisi? Mitä se edes katseilla ja kehuilla tekisi?

Olin alunperin suunnitellut lataavaa aurinkomatkaa tähän kohtaan vuotta, kauas pois täältä, mutta tänään totetsin ettei oikeastaan haitannut, vaikka se ei toteutunut tällä kertaa. Tärkeää on nämä päivät, nämä pienetkin hetket jotka lataavat, kunhan niitä muistaa ja uskaltaa lisätä arkeen, vaikka kiireiseltä tuntuisikin. Ja ennen kaikkea ottaa näistä hetkistä kaikki irti täydellä läsnäololla. Tavoitteeni on nauttia, tai edes löytää rauhan ja perus kiitollisuuden tunne arkena, eikä vain sen yhden lomaviikon ajan paratiisissa. Silloin loma voi olla mukava lisä, eikä välttämättömyys.

Tässä pieni hyvän mielen video Lunasta, Juhon tekemällä Baywatch musiikilla höystettynä ;) Mukavaa viikonloppua kaikille!

Kiitollisuushaaste

Olen jo jonkin aikaa - aina silloin tällöin kun muistan - "suorittanut" niin sanotun kiitollisuushaasteen. Minulle kiitollisuushaaste tarkoittaa, että kirjoitan ylös (vähintään) kolme asiaa, joista olen kiitollinen juuri tänään. Ne voivat olla päivän tapahtumia tai muuten ajankohtaisia asioita. Ideana on kirjoittaa ne ylös, olla niistä hetki tietoinen ja tuntea kiitollisuus jokaista asiaa kohtaan. Ideana on myös vaihdella kiitollisuuden kohteita ja ottaa huomioon päivän pienetkin asiat, jotka jää usein huomaamatta.

Tänään oli hyvin arkinen päivä - enimmäkseen vapaata töistä, mutta tuli vietettyä paljon aikaa arkisten askareiden parissa. Siivousta, koiran ulkoilutusta, pyykkäystä, kaupassa käyntiä jne.

En suunnitellut kirjoittavani kiitollisuushaasteesta tänään, mutta tavallaan koen, että paras mahdollinen hetki kirjoittaa blogiini tästä aiheesta on juuri tällainen aika mitättömältä ja vähän tylsältäkin tuntuva päivä. Kiitollisuushaaste saa usein arvostamaan tällaisia päiviä ihan uudella tapaa.

Kaivoin siis läppärin esiin ja kirjotin ylös kolme asiaa, joista olen kiitollinen tänään:

1) Aamulla koin ihanan, pitkän aamulenkin koirani kanssa. Lähdin tarpeeksi ajoissa, jolloin yöllä satanut lumi oli vielä koskematonta - tuntui kun olisin kävellyt täysin valkeassa satumaassa. Luonto oli niin kaunis ja ilma sopivan lämmin mutta raikas. Nautin lenkistä, vaikka oli hurjan liukasta ja lensin jopa kunnolla kyljelleni kerran yhden vanhemman pariskunnan nenän edessä. Mutta sekin oli tavallaan mukavaa, sillä siitä aiheutui kaunis kohtaaminen, kun nämä kaksi ihmistä olivät huolissaan ja valmiina auttamaan ja saatiin vielä kaikki lopuksi pienet naurut kaupanpäälliseksi.

2) Inspiroidun kokeilemaan uutta ruokaa, joka onnistui ihan hyvin - guacamolella täytettyjä kananrintafileitä kierrettyinä pekoniin.

3) Sain vihdoin aikaiseksi käydä läpi ja pestä vaatteita, joita en enää käytä, mutta jotka ovat tarpeeksi hyväkuntoisia kierrätettäviksi. Siitä tuli hyvä mieli.

Ajattelin, että tästä blogikirjoituksesta olisi hyvä startata säännöllinen, päivittäinen tapa. En sentään ajatellut tukkia blogiani päivittäin kiitollisuushaasteilla, mutta aikomus on yrittää tehdä tätä paperille päivittäin ja silloin tällöin vaikka jakaa niitä tännekin. Tuo näkökulmaa helposti negatiivisuuteen taipuville ajatuksille ja piristää mieltä. 

Hienoa olisi myös kuulla asioista, joista sinä olet tänään kiitollinen, jos vain haluat niitä tänne kommenttikenttään jakaa. 

<3 Stella

Postissa ihana yllätys

Eilen iltapäivällä tapahtui jotain ihanaa, koskettavaa ja täysin yllättävää. Sain isoisältäni postissa myöhäisen joululahjan ja paljastui, että lahja olikin aika tunteita ja muistoja herättävä.

Postissa tuli musta nahkalaukku. Kaunis, klassinen ja hyvässä kunnossa oleva sellainen, mutta selkeästi käytetty olkalaukku. Ihmettelin hetken laukkua kunnes äitini, tietoisena yllätyksestä, kehotti katsomaan laukun sisään. Kaivoin ensin esiin vanhan mustavalkoisen valokuvan isoisästäni ja edesmenneestä isoäidistäni kuplavolkkarin kanssa poseeraamassa. Molemmat olivat kuvassa noin 30-vuotiaan näköisiä ja kuvan taakse oli kirjoitettu, että isoisä oli opettamassa isoäitiäni ajamaan. Hymyilin mielessäni, sillä ilmoittauduin juuri (muiden tietämättä) samana päivänä autokouluun.

"Ihana kuva!" tokaisin, mutta äitini kehotti katsomaan uudelleen laukun sisään. Ensin en löytänyt mitään, mutta kun kurkistin pieneen sivutaskuun, löysin sieltä paperilapun. Paperilappuun oli kirjoitettu lyijykynällä teksti tutulla kaunokirjoituksella: "Tämä laukku on Stellalle, 19.12.2003, Hely."

Olin mykistynyt hämmästyksestä. Laukku ja sen sisältö oli vasta viikko sitten, eli 14 vuotta rakkaan Hely-isoäitini äkillisen poismenon jälkeen (2004) löydetty isoisäni kotoa, ja nyt hän, isoisäni lähetti sen minulle yhtä hämmentyneenä postissa.

Isoäitini oli minulle hyvin rakas ja vahvasti läsnä elämässäni 11-ikävuoteeni asti. Vaikka hänen poismenosta on aikaa, muistan hänet edelleen hyvin selkeästi ja viesti kosketti minua syvästi. En muista nähneeni laukkua koskaan aikaisemmin, vaikka onhan lapun kirjoituksesta kauan aikaa. Ehkä olen saattanut ihailla sitä ja isoäitini kirjoittanut jälkeenpäin lapun sen sisälle. Kukaan ei kuitenkaan tiennyt laukusta tai lapusta mitään, eikä isoäitini ollut muualle jättänyt samankaltaisia lappuja.

En saa ikinä tarkalleen tietää, mutta oli kyllä ihana ja odottamaton yllätys ja sai muistelemaan lapsuutta ja rakasta isoäitiäni. Tuon pienen hetken tuntui kun hän olisi juuri vasta kirjoittanut viestin minulle ja ollut luonani. En nykyään tietysti näin pitkän ajan jälkeen usein ajattele häntä arjessani, mutta satuin tulevalle levyllenikin kirjoittamaan kappaleen hänestä ihan hetken yllättävästä  inspiraatiosta. Kerron siitä joskus lisää kun levy julkaistaan, mutta todettakoon vain taas, että elämä on kyllä kummallista.

Bohemian Rhapsody

Kävin eilen viimein katsomassa elokuvan Bohemian Rhapsody. Ajattelin kirjoittaa aiheesta, sillä

Queen on muutenkin ollut viimeaikoina osa elämääni työn puolesta. Ensi lauantaina Kotka Big Band järjestää kaksi loppuunmyytyä konserttia Kotkan Kaupunginteatterilla, jossa esitämme Queenin upeaa musiikkia. Mukana kanssasolisteina esiintyvät Mikael Saari ja pitkäaikaiset, ihanat laulajakollegani Hanna Bergström, Meeri Paavilainen, Reeta Saranpää ja Satu Liimatta.

Oli siis hyvä hetki käydä katsomassa elokuva ennen konsertteja. Se herätti paljon tunteita ja piti minut hyvin otteessaan. Olen lukenut paljon kritiikkejä kohdistuen elokuvaan, ja ymmärrän tietysti myös mitä tarkoitetaan kiiltokuvaversiolla. Elokuvassa edetään nopeasti, mikä antaa helpon ja aika yksinkertaisen kuvan bändin kasvusta ja faktoja vääristellään jonkin verran, jotta elokuva soljuisi paremmin. On myös hyvä muistaa, että kyseessä on muiden tulkinta ja versio Freddie Mercuryn elämästä, eikä se luonnollisesti kerro koko totuutta hänestä. 

 Itse kuitenkin olin haltioitunut Rami Malekin roolisuorituksesta ja koen, että sain jollakin tasolla yhteyden siihen, kuka ja mitä Freddie Mercury ja Queen oli. Elokuvan loppukohtauksen jälkeen oli tietysti myös pakko katsoa tänä aamuna pitkästä aikaa Live Aid konserttitallenne. Sain siitä paljon energiaa ja tästä on hyvä suunnata viimeisiin konserttiharjoituksiin iltapäivällä. 

Elokuvasta ja alkuperäisestä keikkatallenteesta jäi eniten käteen inspiroitunut ja omaa sielua puhutteleva ja rohkaiseva tunne - miten olemalla niin röyhkeästi sitä mitä on saa ihmiset puolelleen ja tuntemaan niin paljon. Miten meidän kuuluu häpeilemättä luoda taidetta ilman kompromisseja ja tyypillisen kaupallisen musiikin rajoja. Toteuttaa ne hulluimmatkin ideat, kuten yhdistää ooppera ja rock 6-minuuttiseksi mestariteokseksi. Antaa intuition ohjata. Sain Freddieltä rohkaisua siihen, että kaikki viimeinenkin itsensä rajoittaminen ja asioiden pelkääminen on heitettävä tänä vuonna pois. Sisällä on niin paljon ideoita, intoa ja luovuutta, jota usein rajoittaa yliajattelemisella ja pelon takia. Koen, että paljon on ylitetty, mutta viimeistelyä kaivataan. Etenkin kun mennään pidemmälle aikuisikään ja nuoruuden hulluus väkisinkin tahtoo alkaa kadota, on mielestäni tärkeää pyrkiä pitämään vapaudestaan kiinni, eikä unohtaa omia haaveitaan ja kuka on. Sen ahdistavampaa ja elämäniloa tappavampaa vankilaa ei ole.

Kaikkea hyvää uuteen vuoteen - rikotaanhan taas vähän rajoja?

Tervetuloa!

Hei!

 Olen suomalainen laulaja-lauluntekijä ja muusikko.

 Teen omaa soul-vaikutteista, englanninkielistä musiikkia ja olen muutaman single-julkaisun jälkeen julkaisemassa esikoisalbumini vuonna 2019. Päätin 2018 vuoteni julkaisemalla yhteiskappaleen ”Haavoitetut” ja kiertäen konserttisaleja loka-joulukuun Yö-yhtyeen kanssa. Jotkut ehkä muistavat minut myös 2016 vuoden Uuden Musiikin Kilpailusta. 

Keikkailen lisäksi avopuolisoni kanssa nimellä Duo Stella & Juho ja liikumme paljon Gigi-matkailuautollamme, jonka olemme itse tuunanneet. Menossa mukana myös usein 6v. labradorrinnoutajamme Luna! Tervetuloa 1.1.2019 uudistetulle blogi/vlogi-sivustolleni seuraamaan elämääni muusikkona ja indieartistina: keikkoja, levyntekoa, arkea, pohdintoja, matkustelua ja paljon muuta! Vieraile mielellään myös muilla sivustoillani, linkit löydät vasemmasta laidasta.

Gigi the van

Uuden vuoden aaton alkupäivä meni mukavasti retkeillen Valkmusan luonnonpuistossa.

Keikkapaku Gigiin on saatu viimein ihanan retrot verhot ja tunnelmallisia valoja, kiitos Juhon. 

Tällä kertaa kahvit mukana termarissa, kahvinkeitin sanoi itsensä irti. 

Mielestäni parasta terapiaa on patikoida luonnossa ja istua sen jälkeen matkailuautossa  ja katsella luontoa ikkunasta, kuunnella musiikkia (tällä reissulla tunnelmaa loivat The Breath ja Joan Shelley) ja juoda kahvia Oatly iKaffe kauramaidolla. Joskus saatan kirjoitella ajatuksia tai lukea. Tällä hetkellä menossa päällekkäin oikeastaan useampikin kirja; Echart Tolle Tyyneys puhuu, Robert M. Pirsing Zen ja moottoripyörän kunnossapito, Paulo Coelho Alkemisti, Byron Katie Ilon tuhat nimeä sekä Osho Esoteerinen psykologia. 

Tällä viikolla suunnitelmissa on viimeistellä Gigin lämmitykset talvikuntoon, jotta yöpyminen kylmälläkin säällä mahdollistuu. Keikkapakun hankkiminen on ollut parhaimpia päätöksiä, onneksi uskalsimme toteuttaa tämän haaveen vuonna 2017!

Kuten kuvassa näkyy Lunakin on hyväksynyt tämän kakkoskodin hyvin.  Matkustan usein Lunan kanssa takapenkillä, parasta on silitellä ystävää, joka nukkuu pää sylissä ja katsella maisemia.

Yksinkertaisuus, hiljaisuus, rauha, matkustelu, luonto. Näitä kaipaan selkeästi tänä vuonna eniten ja tätä kaikkea tarjoaa meidän ihana Gigi.

Vlog 4

Vlog 3

Vlog 2

Vlog 1

Starship

Perjantaisirkus On the Rocks

Sweet Water